Onnellinen lapsuus

30.7.2016

Onnellinen lapsuus antoi eväät aikuisuuteen

Minulla oli onnellinen lapsuus. Ainakin omasta mielestäni. Se on suurimmaksi osaksi vanhempieni syytä, mutta on oma ansionsa myös asuinympäristöllä ja kaveripiirillä. Sen lapsuuden jonka muistan, asuimme koulurakennuksessa. Isä oli talonmies ja äiti aloitti siivoojana. Olin usein heidän mukanaan töissä. Mikäs lapselle sen mukavampaa.

Äidin siivotessa saatoin olla opetusvälinevarastossa tutkimassa karttoja tai historiaan tai luonnontieteisiin liittyviä kuvatauluja. Tai isän mukana ihmettelemässä pannuhuoneen salaisuuksia. Tai kiipeämässä jumppasalin köysissä kohti kattoa. Vanhempiani saan kiittää siitä että he opettivat minulle työnteon merkityksen.

Kotini ympärillä oli kerrostaloja joissa asui paljon lapsiperheitä. Koulun takapihalta alkoi puisto, jossa ei tarvinnut kauan odotella, kun jo kavereita alkoi kertyä. Parhaita kavereita oli tietysti saman ikäiset, mutta silloin pihaleikkeihin otettiin mukaan myös isommat ja pienemmät. 

Pihaleikit oli sen ajan sosiaalinen media, joka opetti tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Pienemmille annettiin yleensä hiukan tasoitusta ja toisaalta he saivat esimerkkiä vanhemmista lapsista. Tärkeää oli yhdessä tekeminen ja se, että tunsi kuuluvansa johonkin joukkoon.

Leikit vaihtelivat riippuen paikasta missä leikittiin. Siellä missä oli hyviä piiloja leikittiin kirkonrottaa, purkkista tai kymmenen tikkua laudalla. Puiston kentällä hypättiin pituutta ja pelattiin jalkapalloa. Suositumpi kuin pesäpallo oli neljä maalia eli nelis. Puiston kulmalla oli yksi tyhjä tontti, jossa kasvoi tiheään pensaita ja matalia puita. Sehän oli tottakai meidän mielestä oiva viidakko.

Varma kevään merkki oli, kun kaivettiin esiin polkupyörät, hyppynarut ja twistinauhat. Samoin se, kun asfalttiin ilmestyivät parpin hyppyä varten liidulla piirretyt ruudut. Tai että avaimet lakkasivat sopimasta lukkoon, kun niillä heitettiin kilkkistä asfaltilla ja hiekassa.

Tekemistä riitti. Ei tarvittu edes telkkaria viihdyttämään konsolipeleistä ja älypuhelimista puhumattakaan. Likikään joka huushollissa ei ollut edes lankapuhelinta, vaan kavereille piti käydä ovella toimittamassa asiat.

Toki joskus muistoissani kaipaan sitä aikaa, mutta on nykyisyydessä omat etunsa, joita en haluaisi antaa pois. Parasta oppia lapsuudesta ehkä on, että olen osannut löytää onnenjyviä kuluvasta hetkestä ja että ihmisyyttä pitää kunnioittaa. Erilaisuus rikastuttaa elämää. Sitä ei pidä pelätä.